somepaasto
somepaasto

Somepaaston puoliväli – ahdistaako vai helpottaako?

Olen ollut some- ja uutispaastolla nyt kaksi viikkoa. Jäljellä on siis vielä 17 päivää, eli yli puolet ajasta. Ilmeisestikään maailma ei ole lopettanut pyörimästä, kukaan ei kaipaa minun läsnäoloa Instagramissa enemmän kuin mitään muuta ja elämä jatkuu aika normaalisti – paitsi minun elämäni on mullistunut. Suoraan sanottuna tämä kaksi viikkoa ovat olleet mullistavia. Alun aika rajunkin oireilun jälkeen, olen selvästi vapautunut. Pää ei ole kaaoksessa ja pystyn keskittymään. Tuntuu kuin joku olisi painanut kaukosäätimellä taustahälyn pois päältä.

Suoraan sanottuna, olen alkanut miettiä haluanko edes palata someen.

Kirjoitin somepaaston syistä täällä, joten lue se ennen kuin jatkat, jos et ole sitä jo lukenut.

Ensimmäiset kaksi viikkoa somepaastolla

Somepaaston alku oli, kuten ensimmäisen päivän jälkeen kirjoitin, haastava. Automaattiset sormiliikkeet tuntuivat hakevan Instagramia, jonka jouduin poistamaan kokonaan puhelimeltani. Lisäksi huomasin hyvin nopeasti hakeutuvani uutismaailmaan, mikä tarkoitti, että päätin myös lopettaa uutisten lukemisen. Uutisten katsomisen tv:stä olinkin jo lopettanut ajat sitten. Minulla on ajoittain paha tapa alkaa ”doom-scrollailemaan”, joten vedin rajat heti selväksi. En aio korvaa yhtä pahetta toisella.

Olen ollut siis aika pimennossa maailman tapahtumilta. Tavallaan, tunnen ahdistusta ja se on varmaan aika luonnollinen reaktio. Fomo (fear of missing out), eli pelko asioiden/uutisten/tapahtumien ulkopuolelle jäämisestä on todellista totta. Olen yrittänyt tutustua tähän fiilikseen parin viikon ajan ja olen tullut siihen tulokseen, ettei se ole kovin terve ominaisuus. Olen yrittänyt lanseerata itselleni Jomoa (joy of missing out). Pikkuhiljaa se on alkanut tuntua mukavalle. En joudu vertaamaan itseäni muihin, muiden tekemisiin tai sanomisiin. Se on vapauttavaa! Ja kun ne tunteet nousevat pintaan, jolloin olisi kiva tehdä pieni Insta-story, joutuu pysähtymään hetkeen. ”Wau! Tämä on hieno ja minä pääsen nauttimaan siitä nyt näin!”

Olen sisäistänyt erittäin vahvasti sen, mikä sosiaalisen median tavoite on. Sen tavoite on hyötyä minusta, ei toisin päin. Minun aika, heidän rahat. Itse hain jossain välissä aidosti kontakteja ihmisiin, joilla on samanlaisia tavoitteita kuin itsellä. Koko Krutbackenin_riikka-tili alkoi muutettuamme taloomme ”maalla” ja siitä alkoi koko hurja prosessi, jossa viljellään ja säilötään, tuli kanat ja ankat ja tämä kaikki mullista filosofointi. Instagramissa olen tutustunut moneen hyvää tyyppiin ja käynyt merkittäviä keskusteluja. Haluan ajatella, että se on ollut paras puoli koko somekäyttäytymisessäni. Harmillisesti viime aikoina en juuri nähnyt niiden ihmisten tilejä, joita halusin seurata, vaan virtaani tuli ihan jotain muuta. Lopulta alkoi tuntua, että Instagramin ainoa hyvä puoli oli katoamassa. Minä en kohdannut niitä, joita halusin seurata, ja ehkä se oli myös toisinpäin. Pitkään seuraajakuntani vain väheni. Haluaisin väittää, että algoritmi sitä ja tätä, mutta en väitä. Samalla kuitenkin tilit, jotka olivat kovin stailattuja, kukoistivat. Alkoi tuntua, että elin fantasiamaailmassa, mikä oli kaukana realiteeteista.

Mitä olen tehnyt ja miltä ruutuaika näyttää nyt?

En ehkä ihan sisäistänyt sitä, että elämään astelee lapsuudesta tuttu, hyvin terve ilmiö, eli tylsyys. Jonkin aikaa on ihan kiva tuijotella ikkunasta ulos, siivota, järjestellä, istua paikallaan ja tuijottaa seinään sekä treenata (lihaskuntoa ja pilatesta) kodin rauhassa. Aika nopeasti kävi ilmi, että tässähän irtoaa aikaa. Eikä ihme, jos käytin ennen 3,5 tuntia päivässä pieneen ruutuun tuijottaen. Aloin heti listaamaan mielessäni, mitä haluisin tehdä kaiken sen lisäksi, mitä nyt tein tietoisemmin (perheen kanssa oleminen ja perusarkitehtävät); lapset tarvitsisivat villasukkia, pari kirjaa olisi kiva lukea, blogia olisi kiva kirjoittaa, työjuttuja olisi kiva aloitella hiljalleen, kalligrafiaa voisi taas treenata ja Youtubeenkin voisi tehdä pari videota ja tutkia musiikkivaihtoehtoja videoille. Niinpä tein suurin piirtein sitä kaikkea. Enpä olisi tehnyt yhtään mitään niistä, jos istuisin sen 3,5 tuntia päivässä kännykkä kädessä. En tietenkään ole tehnyt useita villasukkia. Yhden parin ensimmäinen sukka on kuitenkin ihan juuri valmis, olen lukenut kahtakin eri kirjaa (tai toista kuunnellut, vinkvink Cal Newportin Social Minimalism: Choosing a Focused Life in a Noisy World). Tätä blogia en ole kirjoittanut, paitsi päivittänyt näitä somepaastokuulumisiani, mutta Youtubeen olen ladannut pari videota. Lisäksi tein pitkään siirtämäni työn, eli esi- ja suorakylvökalenteroinnin. Se ei ollut kovin helppo homma, koska siitä tulee myös työni, vaan käytin siihen kirjaimellisesti tunteja, mutta se on nyt valmis, ja esikylvökausi saa tulla! Niin, ja työasioita olen hiljalleen aloitellut ja kirjoitinhan myös vähän kalligrafikirjaimia pitkästä aikaa, vaikka en voi väittää, että se sytyttäisi yksittäisiä treenikertoja enempää.

Se, mikä on yllättänyt eniten, ei ole kaikki se, mitä olen tehnyt viimeisen kahden viikon aikana, vaan se, miltä tämä kaikki on tuntunut.

Olen oikeasti aika häikäistynyt tästä. En ehkä osaa sanoittaa tätä tuntemusta vielä kovin hyvin. Kuten alussa sanoin, tuntuu, että maailma on hiljentynyt. Lisäksi maailmassa on erilaisia nyansseja, värejä, ääniä, ulottuvuuksia. Tuntuu, että olen ollut kuuro ja sokea niiden suhteen. Sanoisin, että olo on vapautunut, mutta en tiedä, mitä sillä vapaudella tekisi. Tekisi mieli tehdä vähän kaikkea. Iso kysymys tässä kuitenkin on: mitä somekäyttäytymiselleni tapahtuu? En osaa siihen vastata. Tavallaan haluaisin palata somemaailmaan, mutta tavallaan en, koska en usko, että osaan ”kohtuukäyttöä”. Osaako kukaan oikeasti? Mietin kovasti, miten voisin tehdä työni markkinointia ilman somea, mutta se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealle. Ei ehkä ole yhtä tehokasta keinoa. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että minun pitää keksiä keinot, joilla voin selvitä somemaailmasta ilman, että se näyttää samalta kuin vuonna 2024. En halua myydä sieluani sosiaalisen median alustoille.

Ja miten se ruutuaika nykyään? 13.1. olin puhelimella 57 minuuttia, mikä sekin on mielestäni aivan liikaa. ”Heti, mulle, nyt”-mentaliteetti vaatii vielä huomiota, koska huomaan hakevani tietoa reaaliajassa, vaikka ei tarvitsisi. Myös Whatsapp vie paljon aikaa. Youtubella on vielä iso osa rooli elämässäni, varsinkin nyt kun etsin paljon tietoa työasioihini liittyen. Annan tämän kaiken toistaiseksi anteeksi, mutta haluan nähdä ruutuajan vähenevän viikko viikolta. Olen oikeasti ajatellut vaihtaa älypuhelimen ”dumb phoneen”, mutta en ole realisoimassa ajatusta ainakaan vielä. Yritän todennäköisesti älypuhelimen ”tyhmyyttämistä” ensimmäisenä.

Joka tapauksessa, syvissä vesissä ollaan. Ihan jännittää, mitä seuraavat 17 päivää tuovat tullessaan.

somepaasto

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *