Olen pitkään pohtinut, miten olen selvästi addiktoitunut sosiaaliseen mediaan tai oikeastaan puhelimeeni. Olen viime kuukausien saatossa kiitettävästi vähentänyt käyttöäni tiedostaessani ongelman. Silti, päivittäinen käyttöaika on viime aikoina ollut keskimäärin 3,5 tuntia päivässä. Se on 24,5 tuntia viikossa, eli yli vuorokausi! Vuorokausi viikossa kännykällä! Huh! En edes halua ajatella paljon käytin ennen sitä – tai tiedänhän minä. Ihan kamasti enemmän.
Olen ollut ärtynyt, joskus aika ahdistunutkin ja jäänyt syötteen imuun kuin mikäkin idiootti. Sitten kun joku, esimerkiksi lapseni, on keskeyttänyt tämän surffailun, olen kokenut sen keskeytyksenä. Tuntuu kamalalle. Puhelimella hengailu on painottunut vahvasti iltaan, mikä osaltaan on vaikuttanut hyvinvointiini. Onhan se ollut välillä hassun hauskaa, enimmäkseen ei kuitenkaan.
Olen jatkuvasti pyrkinyt muokkaamaan käyttöä itselle vaikeammaksi, mutta en ole tarttunut asiaan siitä vinkkelistä, että yrittäisin ratkaista ongelman. Oikeastaan jo vuosi-kaksi sitten poistin kaikki ilmoitukset. En edes halua tietää, missä mielentilassa olisin, jos olisin jättänyt ilmoitukset piippailemaan puhelimella. Sittemmin olen myös onnistuneesti poistanut kännykältä Facebookin ja Twitterin, siis X:n, joka on todellakin ollut pahoinvointini ytimessä. Siellä ei tunnu kenelläkään olevan hyvää sanottavaa ja riitoja syntyy tyhmistäkin asioista. Ei kiitos! Youtube on ollut myös ongelmakäytön rajoilla. Ostettuani Premium-käyttöoikeuden, olen kuitenkin voinut sulkea näytön kuunnellakseni toivomani podcastin, eikä minun tarvitse kuunnella mainoksia. Joka tapauksessa, tiedostan, että sulkeutuminen maailmalta ihan vain kuunnellakseen muiden höpinöitä, vaikka kuinka mielenkiintoisia ne olisivatkin, on ongelmallista. Reaalimaailmasta pakeneminen kertoo tietenkin muunkin somen osalta stressistä ja ehkä myös siitä, että ns. oikea elämä on haastavaa, mitä se tietenkin kohdallani on, vaikka en sitä mihinkään vaihtaisi.
Niinpä, olen päättänyt aloittaa 1.1.2025 31 päivää kestävän some- ja osittaisen kännykkäpaaston, mutta ennen sitä minun on asetettava itselleni rajat, koska oikeasti, minun pitää vastaa puhelimeen, tehdä pankkivarmistuksia ja viestiä ihmisten kanssa. Miksi vain yksi kuukausi? No, olenhan yrittäjä, joka on keväällä palaamassa osa-aikaisesti työhön ja starttaamassa uutta sivubusiness´ta (siitä oikeasti lisää vasta keväällä), eikä somen asettaminen ikuisesti roskakoriin tule kysymykseen näkyvyyden kannalta – tai en ainakaan keksi, miten yrittäjä onnistuneesti tekee myyntiä ei-digitaalisesti, kun on itse asiassa digiyrittäjä ja toisena businesshommana on ihan uusi juttu itselle, eikä aikaa ovella kiertelyille oikein ole. Somessa ne ihmiset ovat – hyvässä ja pahassa. Niinpä, mietitään ensin sitä, miksi kännykän käyttö häiritsee ja miten aion tammikuussa yrittää parhaani, että pääsisin ongelmani ytimeen karsimalla käyttöä mahdollisimman paljon.
Miksi?
Kuten jo sanoin, puhelin on kädessäni aivan liian paljon. Kaikki respect niille, joka ihmettelevät, miten jollain voi olla tällainen ongelma. Hyvä sinä! Ihanaa, että pystyt siihen! Minä nyt olen tällainen ja vastaava käyttäytyminen kohdistuu moneen muuhunkin asiaan. Olen todella intensiivinen ja aika impulsiivinen. Annan myös tunteiden ohjata tekemistäni.
Suurin syistä lähteä tähän on se, että tarvitsen enemmän aikaa itselle tärkeisiin asioihin: perheeseen, yrityksiini ja itselle tärkeisiin harrastuksiin. Vuorokaudessa on tietyn verran tunteja, eikä niitä tarvitse jatkuvalla syötöllä kadottaa somemaailmaan ilman selkeää suunnitelmaa. En oikeastaan pidä siitä, mitä tunteita varsinkin sosiaalinen media minussa saa aikaan. Vaikka tunne olisi pääasiassa positiivista, on lopputulos kaukana siitä, mitä toivon elämältäni. Sosiaalinen media tuntuu onnistuneen harhauttamaan minut pois polulta, jota haluan kävellä.
En halua, että lapseni muistavat minut kännykkä-äitinä. Olen tarpeeksi monta kertaa kuullut, että olen aina puhelimella, mikä ei pidä paikkaansa, mutta on relevantti huomio lapsen näkökulmasta. Liika on liikaa, enkä halua tulla muistetuksi pääasiassa siitä, että katoan virtuaalimaailmaan.
Miten?
Puhelimeni asuu tammikuun keittiössä. Se ei kulje mukana yläkertaan, jossa vietämme iltamme ja nukumme. Hankin vanhanaikaisen herätyskellon. Eipä ole tekosyitä ottaa puhelinta makuuhuoneeseen mukaan. Poistan viimeisenkin someappin, eli Instagramin, tammikuun ajaksi. En kanna puhelinta mukanani. Määrään tietyt appit, joita saan käyttää rajatusti ja jotka tuovat onnistuneesti iloa elämään, koska sellaisiakin on.
Tiedän, että tämä tulee olemaan vaikeaa. Siis varmaan kuten eräässä nikotiinivieroistusvalmiste mainoksessa sanottiin, eli ihan v%&%n vaikeaa. En aio edes väittää muuta.
Miten ensimmäinen päivä meni?
Ensimmäisen päivän alkaessa mietin, että mitenhän tästä selviää. En ollut poistanut Instagramia vielä, vaan ajattelin, ettei se ole ole ongelma, koska olin sen jo aiemmin siirtänyt pois valikosta, jotta käyttö olisi vaikeampaa. Tähän vähän huutonaurua, koska ensimmäisen päivän aikana tartuin puhelimeen selkeästä tylsyydestä ajattelematta asiaa yhtään – näppäinlukko pois, huitasu alaspäin ja kilk, Instassa oltiin. Se oli kuin itsestä riippumaton tekijä olisi sen automaattisen toimenpiteen tehnyt. En sitä tietoisesti ajatellut, mutta siellä sitä olitiin. Edellisen päivän somepaastopostaukset tykkäykset ja kommentit vilkkuivat punaisena. Viimeisellä kerralla menin vielä klikkaamaan nekin auki. Sitten poistin äppin. Lopulta huomasin tekeväni perustoiminnot kotona melko kivuttomasti keskittyen. Minulle ei tullut päivän aikana kertaakaan ahdistusta, että ”miten tämäkin nyt kasaantui tähän” ja ”miten nyt tämänkin tässä ehdin tehdä”. Tuijotin jopa tylsänä välillä ikkunasta ulos. Huomasin tilhiparven pihlajassa, mitä en välttämättä olisi huomannut puhelimen ruutua tuijottaen.
Enää 30 päivää jäljellä. Palaan kommentoimaan koko paastoa helmikuussa.
